Arja pohdiskeli myös sitä, millaisena kääntäjät näkevät kaunokirjallisuuden kääntämisen. Esimerkiksi Kersti Juva näkee kääntäjän sanataiteilijana, joka tulkitsee teoksen yleisölle, kuten soittaja tulkitsee sävelteoksen partituurin. Arja itse kokee olevansa kääntäjänä käsityöläinen, joka tasapainottelee välittääkseen alkuteoksen esteettisen ja kulttuurisen funktion yleisölle mahdollisimman luontevin keinoin.
Luennon aikana hahmottui myös kuva siitä, miten monella tavalla kaunokirjallisuuden kääntäminen eroaa asiatekstien kääntämisestä. Pelkkä sisällön välittäminen ei riitä, vaan on myös pyrittävä välittämään alkuteoksen tyylillisiä valintoja. Esimerkiksi kirjailijan ylätyyliset tai arkiset sanavalinnat pyritään tuottamaan myös käännökseen. Tai jos kirjailijan tyyli koostuu hyvin pitkistä virkkeistä, kääntäjän pitää toistaa tämä tyylillinen valinta myös käännöksessä. Toisaalta kääntäjä joutuu pohtimaan, miten paljon asioita pitäisi selittää lukijalle. Venäjän yhteiskuntaa ja kulttuuria tunnetaan Suomessa huonosti, joten monessa kohtaa kääntäjä tunnistaa tarpeen selventää asioita suomalaiselle lukijalle. Alaviitteitä nykyisin ei yleensä käytetä, mutta Arja itse käyttää toisinaan loppuviitteitä yksityiskohtien selittämiseen. Kaikki asiat eivät alkuteoksesta selviä ollenkaan, ja silloin kääntäjä voi joskus olla yhteydessä kirjailijan itsensä kanssa. Jotkut kirjailijat vastaavat mielellään kysymyksiin, jotkut taas eivät halua kommunikoida kääntäjien kanssa lainkaan.
Pienenä välipalana Arja kertoi myös ratkaisustaan, joka koski Ljudmila Ulitskajan teoksen Meidän tsaarimme väkeä käännöstä. Alkuperäisteoksessa on muuten venäjänkielisen tekstin joukossa joitain ukrainankielisiä repliikkejä. Hän pohti, miten ne voisi kääntää niin, että kielestä välittyisi suomalaisille lukijoille sekä vieraus että tuttuus – samalla tavoin kuin ukrainan kieli on venäjänkieliselle sekä vierasta että kuitenkin ymmärrettävää. Hän harkitsi ensin viroa mutta päätyi lopulta karjalaan, ja niinpä Kiännä!-hankkeen Natalia Giloeva on kääntänyt teokseen nämä repliikit livvinkarjalaksi.
Arjan toinen luento käsitteli samoin kuin edelliselläkin kerralla kääntäjän projektityötä, ja esillä oli myös se, miten kääntäjä voi rahoittaa työtään. Arja korosti sitä, että suomentaminen on työtä, josta pitäisi saada palkkaa tai palkkio. Tämä ei kunnolla toimi edes Suomessa, ja esimerkiksi jos kääntäjä kääntää kaunokirjallisuutta venäjästä suomeksi, hän ei pysty tällä työllä elättämään itseään (venäläisen kirjallisuuden markkinat Suomessa ovat hyvin pienet). Toki kääntäjä voi kääntää myös omasta halustaan tai hakea kääntämiseen apurahaa. Arja sanoi, että ilmaiseksi ei kannata tehdä kovin paljon. Tämän kysymyksen kanssa karjalan kääntäjät painiskelevat nykytilanteessa jatkuvasti. Karjalan kieltä hyvin taitavien kääntäjien määrä on pieni, ja kun kieltä elvytetään, erilaisia tarpeita kääntäjälle alkaa olla paljon. Pyyntöjä isoihin ja pieniin tehtäviin voi tulla jopa päivittäin, mutta käytetystä ajasta ei välttämättä ole tiedossa korvausta. Lisäksi käännösten toimeksiantajat eivät useinkaan ymmärrä, että uhanalaiselle kielelle kääntäminen on paljon hitaampaa kuin kääntäminen isojen kielten välillä. Ja eräät suomalaisten kääntäjien tulonlähteet kuten mahdollinen (joskin harvinainen) osuus kirjojen myynnistä tai ns. lainauskorvaus, kuulostavat karjalan kääntämisen näkökulmasta lähes utopialta.
Lisäksi Arja puhui kääntäjään kohdistuvista odotuksista ja paineista – näihin ajatuksiin moni mukana olevista karjalan kääntäjistä voi varmasti yhtyä. Kustantaja odottaa kääntäjän toimivan nopeasti ja tehokkaasti ja osallistuvan esimerkiksi teoksen markkinointiin. Kääntäminen ja markkinoiminen on kuitenkin kaksi erilaista työtä, eivätkä läheskään kaikki kääntäjät halua tulla yleisön eteen. Kääntäjän työtä on kääntäminen, Arjan sanoin ”teoksen ymmärtäminen ja sen tulkinta pala palalta”. Se on yksinäistä ja hidasta työtä, eikä sellaisen työn tekijälle välttämättä sovi markkinointityö.
Esillä olivat myös monenlaiset kirjallisuusmarkkinoiden mahdollisuudet. On olemassa esimerkiksi monikansallisia käännösprojekteja, joissa teos julkaistaan samaan aikaan monilla kielillä ja monissa maissa. Hyvin suosittujen teosten julkaisussa voidaan käyttää myös ryhmäkäännöksiä, jolloin teos pilkotaan eri kääntäjille – tällainen on ongelmallista sen kannalta, että kyseessä on kuitenkin kokonaistaideteos. Toisaalta nykyisin on olemassa myös kääntäjien perustamia omia pienkustantamoita, joiden avulla voidaan kustantaa kirjoja, jotka eivät muuten pääsisi Suomen markkinoille.
*****
Lauantain toinen vieras oli niin ikään vanha tuttavamme Aleksi Ruuskanen, joka osallistui kahteen ensimmäiseen käännösseminaariimme. Aleksi tuli ensimmäisenä syksynä mukaan itseoppineena karjalan käyttäjänä, joka oli vapaa-aikanaan kääntänyt karjalaksi kirjan Alisa kummanmuas. Seminaarissa hän tutustui karjalan kielen puhujien kanssa ja innostui laajemminkin käännöstyöstä. Viime keväänä ilmestyi Peppi Pitkysukku, jonka toinen kääntäjä oli Tamara Ščerbakova. Tamaran Aleksi oli tavannut seminaarissa, ja Pepin käännös alkoi seminaarin harjoitustehtävinä. Syksyllä puolestaan julkaistiin Aleksin käännökset Alisa kummanmuas sekä Pieni prinsut. Tänään Aleksi kertoi näiden kolmen kirjan käännösprosessista.
Peppi Pitkysukun voi ostaa Karjalan Sivistysseuralta:
http://www.karjalansivistysseura.fi/kauppa/peppi-pitkysukku/
Alisan ja Pienen prinsuon voi ostaa Karjalan Kielen Seuralta:
http://www.karjal.fi/kks/shop/
Alisan Aleksi käänsi suoraan englannista karjalaan, ja tuloksena on yksi harvoista kirjoista, jotka on käännetty karjalaksi jostain muusta kuin suomesta tai venäjästä. Aleksi kuvaa Alisaa hyvin englantilaiseksi kirjaksi – tai tarkemmin sanoen kirjaksi, joka kuvastaa 150 vuoden takaista englantilaista kulttuuria. Luennolla hän kertoi muun muassa pohtineensa sitä, missä määrin käännöksessä pitää tekstiä kotouttaa tai vieraannuttaa. Kotouttaminen tarkoittaa käännöstä, jossa kulttuuriset ilmiöt mukautetaan kohti kohdekielen maailmaa. Tämä on ollut Suomessa tavallista varsinkin lastenkirjoissa, ja esimerkiksi englanninkielinen Alice tunnetaan suomennoksissa Liisana. Vieraannuttavassa käännöksessä annetaan alkuperäisen kulttuurin näkyä. Aleksin käsityksen mukaan lapsille tarkoitetuissakin käännöksissä voi säilyttää vieraalta tuntuvia asioita, koska niiden avulla lapsi voi tutustua toiseen kulttuuriin.
Alisa oli kääntäjälle haastava, koska siinä oli mm. paljon englanninkielisiä nimiä ja runsaasti sanaleikkejä ja loruja. Aleksi kehitteli luovia ratkaisuja. Esimerkiksi alkuteoksessa cockney-murretta puhuva hahmo puhuu tässä livvinkarjalankielisessä käännöksessä vienankarjalaa. Englanninkielisten sanaleikkien kääntäminen tuotti paljon päänvaivaa, ja vertailun vuoksi Aleksi esitteli myös sitä, miten nämä sanaleikit on suomennoksissa käännetty. Hän pyrki käännöksessä kehittelemään karjalankielisiä sanaleikkejä, vaikka tehtävä ei ollutkaan helppo. Runojen kääntämisessä haasteena taas oli säilyttää rytmi, runomitta, loppusoinnut.
Pieni Prinsut tuotti toisenlaisia haasteita. Niistä ensimmäinen oli se, että Aleksi ei osaa ranskaa ja joutui siksi kääntämään välikielen kautta. Aleksi valitsi lähtötekstiksi englanninkielisen käännöksen, koska hän halusi välttää suomen kielen vaikutusta, joka helposti hiipii tekstin, kun käännetään suomesta karjalaksi. Hän kuitenkin vertasi omaa käännöstään jälkikäteen suomennokseen, ja sanakirjojen avulla hän tarvittaessa perehtyi myös ranskankieliseen alkuteokseen.
Aleksi kertoi myös kielentarkistajien roolista, joka on karjalankielisissä käännöksissä tärkeä. Alisan kielestä Natalia Sinitskaja antoi paljon hyviä kommentteja. Pienen Prinsuon kielentarkastuksen teki Natalia Giloeva, jonka työpanosta Aleksi kuvaa "normitetun livvinkarjalan kurssiksi" - Nataliahan on harjaantunut karjalan kielen opettajana ja asiantuntijana. Tarkistus myös auttoi tekemään käännöksestä yhdenmukaisen ja systemaattisen.
Peppi syntyi yhteistyössä Tamaran kanssa, ja tämä yhteistyö karjalan kielen oppijan ja syntyperäisen puhujan välillä oli kiinnostava prosessi. Tamara oli jo ennen käännösseminaariin tuloaa aloittanut Pepin käännöksen, ja tutustuttuaan Aleksin kanssa hän pyysi tätä mukaan kääntämiseen. Aleksi suostui mielihyvin, koska Peppi oli hänen omiakin lempikirjojaan. He käänsivät kirjaa osaksi seminaarin harjoituksina, mutta työtä oli tietysti paljon enemmän kuin seminaarin harjoituksiin mahtui. Tamara käänsi Peppiä venäjänkielisestä käännöksestä, Aleksi taas ruotsinkielisestä alkuteoksesta ja sen suomennoksesta. Työn edetessä kävi ilmi, että Tamaran käännös erosi paikoin alkuteoksesta, ja syynä oli se, että venäjännös oli tehty melko väljästi. Aleksi varmisti, että karjalannos vastaa mahdollisimman tarkasti alkuteosta. Joissain kohdissa venäjänkielisessä käännöksessä oli myös käännösvirheitä. (Tamara lähti tuonilmaisiin keväällä 2018 ennen kuin ehti nähdä kirjan painettuna, mutta hän tiesi kirjan olevan tulossa valmiiksi.)
*****
Lauantain harjoituksena jatkettiin eilen aloitettua sanavastineiden kehittämistä, tällä kertaa pohdittavana oli suomen sana ruutuaika. Ryhmissä kehiteltiin seuraavia ehdotuksia, joita sitten yhteisesti pohdittiin hyvän termin kriteerien näkökulmasta. Mitäpä jos suomeksikin ruutuaika olisi karjala mukaillen möllötysaika.
Vienankarjala:
- ruutuaika
- vähäliikunta-aika
- ruututuijottamini
- ekruanaigu
- kodasaigu
- näytinaigu
- televiizouruaigu
- efiiruaigu
- ekruanah kaconduaigu
- möllötysaigu
- ozutusaigu
- aigu vietettävy televizoran da tiedokonehen ies
- ekranaig
- kacundaig
- teleaig
*****
Sitten onkin jo aika päästää seminaarin osallistujat kotimatkalle kahden pitkän ja tiiviin päivän jälkeen. Vielä on edessä yksi harjoituskäännös sekä viimeinen lähitapaaminen maaliskuun lopussa. Kiännä!-hankkeen toiminnan loppu lähestyy.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.