Etelä-Virossa pienessä Võrun kaupungissa järjestetään joka syksy itämerensuomalaisten kielten syyskonferenssi (itämerensuomalaisia kieliä ovat suomi ja sen läheiset sukukielet kuten karjala ja viro). Ensimmäinen konferenssi pidettiin 1996, ja tänä vuonna oli siis juhlavuosi: pienimuotoinen tapahtuma on koonnut itämerensuomalaisten kielten tutkijoita yhteen jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Juhlaseminaarissa yhtenä teemana oli itämerensuomalaisten kielten tulevaisuus, ja tästä syystä myös Kiännä!-hanke osallistui konferenssiin pienellä delegaatiolla (työryhmän jäsenet Ilja Moshnikov ja Helka Riionheimo sekä ohjausryhmän jäsen Sanna-Riikka Knuuttila). Lokakuun viimeinen viikonloppu oli tuulinen ja sateinen, mutta kuten tavallista, tähän seminaariin liittyi erityistä tunnelmaa.
Virossa etelämurteiden puhujat ovat viimeisten parin vuosikymmenen aikana tehneet paljon töitä oman murteensa tai pikemminkin kotikielensä säilyttämiseksi ja elvyttämiseksi. Virossa murteet jakautuvat kahteen isoon ryhmään, pohjois- ja etelämurteisiin. Näiden murreryhmien välillä on ollut runsaasti eroja, ja 1800-luvulla oli jopa olemassa erikseen pohjois- ja eteläviron kirjakielet. Myöhemmin kirjaviron pohjaksi on otettu pohjoismurteet, ja eteläviron kirjakieli jäi pois käytöstä. Samalla virolaisessa yhteiskunnassa pohjoisviroon pohjautuva puhekieli valtasi toisen maailmansodan jälkeen alaa paikallisilta murteilta ja eteläviron murteista tuli vähitellen uhanalaisia. Nykyisin näistä murteista puhutaan erillisenä kielenä - tai oikeastaan useampina kielinä, joista võron kieli on tunnetuin. Eteläviron murteille on kehitetty uutta kirjakieltä, niitä opetetaan kielipesässä, niitä kieliaktivistit puhuvat kotona ja julkisuudessa, niillä julkaistaan sanomalehteä ja kirjallisuutta. Võron kieli on siten kiinnostava vertailukohta karjalan kielen elvytystyölle.
Lisää võron kielestä voit lukea esimerkiksi täältä:
- http://www.tuglas.fi/rikas_etel%C3%A4viro
- http://www.tuglas.fi/tallinnan,_tarton_ja_v%C3%B5run_kielt%C3%A4_viron_murteet
- võronkielinen Wikipedia: https://fiu-vro.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4%C3%A4leht
Joskus kaupan ikkunassa voi nähdä tarran, joka kertoo,
että liikkeessä voi käyttää võron kieltä.
että liikkeessä voi käyttää võron kieltä.
Konferenssipaikassamme Kannel-kulttuurikeskuksessa
osa kylteistä oli pelkästään võronkielisiä, eivät vironkielisiä.
Nämä kyltit kertovat, että kyseessä on
konserttisali tai teatteri- ja elokuvasali.
osa kylteistä oli pelkästään võronkielisiä, eivät vironkielisiä.
Nämä kyltit kertovat, että kyseessä on
konserttisali tai teatteri- ja elokuvasali.
Syyskonferenssin työkieliä ovat perinteisesti itämerensuomalaiset kielet, ja tällä kertaa niistä kuultiin neljää: viroa, võroa, suomea ja livvinkarjalaa. Kielentutkijalle tapahtuma tarjoaa kiehtovaa vastarintaa englanninkielisille tapahtumille, mutta samalla erikieliset esitelmät ovat kova pähkinä purtavaksi. Viro ja võro ovat suomenkieliselle yhtä aikaa tutun kuuloisia ja vieraita. Viroa oppii suomalainen kyllä melko nopeasti ymmärtämään, mutta se vaatii jonkin verran koulutusta ja tietoa kielten välisistä eroista (sekä tietysti harjaantumista). Ja jos osaa jonkin verran viroa, võroakin oppii ymmärtämään. En ole itse koskaan opiskellut võroa enkä tunne sen ominaispiirteitä kovin tarkasti, mutta olen huomannut, että muiden itämerensuomalaisten kielten (äidinkieli suomi, viro, karjala) pohjalta myös võroa voi välillä ymmärtää – ainakin silloin, kun on kyse tutusta aihepiiristä. Oman kokemukseni pohjalta väitän, että jos ihmisillä on hyvää tahtoa, vähän viitseliäisyyttä opetella sukukielen rakenteen perusasioita sekä kärsivällisyyttä harjoitella kuuntelemista, on itämerensuomen puhujien mahdollista keskustella keskenään niin, että jokainen puhuu omaa äidinkieltään. Konferenssissa kuultiin monta võronkielistä esitelmää, joista osasta ymmärsin enemmän – ja osasta paljon vähemmän.
Võron- ja vatjankielisiä materiaaleja
Konferenssissa esittelin Kiännä!-hanketta ja kerroin erityisesti ensimmäisestä käännösseminaarista. Võron kielen puhujien näkökulmasta hankkeen kokemukset olivat kiinnostavia, sillä heidän toiminnassaan vastaavaa koulutusta ei ole ollut. Kiännä! onkin todella ainutlaatuinen yhdistelmä ammattikääntämisen koulutusmenetelmiä ja uhanalaisen kielen elvyttämistä. Toivomme, että hankkeen aikana voimme jakaa hyviä käytänteitä muidenkin kieliyhteisöjen käyttöön.
Ilja Moshnikov piti oman esitelmänsä livvinkarjalaksi. Hän käsitteli Kiännä!-hankkeen apurahatutkijana tekemäänsä tutkimusta karjalankielisistä verkkosivuista. Kokonaan karjalankielisiä verkkosivuja (joilla myös käyttöliittymä on karjalankielinen) löytyi yhteensä vain 16, ja ne muodostavat kirjavan kokonaisuuden, jossa osa sivustoista on monikielisiä. Iljan tutkimustulokset julkaistaan Virossa Lähivertailuja-sarjassa aivan lähiaikoina.
Sanna-Riikka Knuuttila tekee tutkimusta karjalan kielen elvyttämisestä Venäjällä Karjalan Tasavallassa. Hänen esitelmänsä käsitteli karjalan kielen asemaa kahden karjalaisnaisen elämän eri vaiheissa. Esitelmä toi kiinnostavasti esiin sen, että karjalan kieli voi jollakulla jäädä melkein kokonaan pois käytöstä, vaikka suhde kieleen säilyy positiivisena. Toisaalta karjalan kielen asema voi vahvistua huomattavasti, jos kielellä on käyttöä työelämässä. Tämä osoittaa, että kielen elvyttämisen kannalta olisi tärkeää, jos pystyttäisiin luomaan kieltä tukevia työpaikkoja.
Konferenssissa kuultiin paljon kiinnostavia esitelmiä, joissa käsiteltiin mm. itämerensuomalaisten kielten varhaista historiaa (http://wi.ee/tegemise/konverents/). Karjalan kielen kannalta paljon ajatuksia heräsi Anitta Viinikka-Kallisen esitelmästä, joka käsitteli tutkimuksen suhdetta vähemmistöemansipaatioon. Kiinnostavia olivat esimerkiksi kainun (kveenin) kielen puhujien reaktiot siihen, kun Eira Söderholmin Kainun kielen grammatikki (http://www.kvenskinstitutt.no/2014/12/kainun-kielen-grammatikki-kielen-ittenaisyyden-symboli/) ilmestyi vuonna 2014. Se herätti kiinnostusta mutta myös vastalauseita: kielioppi perustui tiettyyn alamurteeseen ja muiden murteiden puhujat saattoivat kokea sen vieraaksi. Kielioppi tuotti monille kielenpuhujille myös yllätyksen: kainun kieltä oli totuttu ajattelemaan suomen murteena (eräänlaisena huonona suomena), ja nyt se olikin julistettu omaksi kielekseen. (Huom! Norjassahan kainun kielellä on virallinen vähemmistökielen asema vuodesta 2005.)
Anittan esitelmän jälkeen keskusteltiin myös vähemmistökielten tutkimuksen eettisistä kysymyksistä: Voiko vähemmistöjä tutkia täysin neutraalisti? Pitääkö tutkijan olla tutkittavan kieliyhteisön äidinkielinen jäsen, vai saako tutkija tulla kielen ulkopuolelta? Voiko tutkimuksesta olla haittaa tutkittavalle yhteisölle? Tukeeko tutkimus kielen emansipaatiota? Pitääkö sen tukea, saako se tukea? Yhteisymmärrys tuntui vallitsevan ainakin siitä, että tutkimus ei ole koskaan täysin neutraalia. Vaikka tutkija tulisi yhteisön ulkopuolelta eikä hänellä olisi emansipatorisia päämääriä, tutkimus vaikuttaa silti tutkimuskohteeseen. Pelkästään se, että jokin kieli on valittu tutkimuskohteeksi, on osoitus kyseisen kielen tärkeydestä ja merkityksellisyydestä.
Konferenssissa kuultiin lisäksi myös mielenkiintoisia tietokoneiden mahdollistamaan tutkimukseen ja kielenopetukseen liittyviä esitelmiä. Andres Karjus ja Martin Ehala kertoivat tietokonesimulaatiosta, joka mallintaa sitä, millä kielellä erikieliset virolaiset puhuvat toistensa kanssa. Heli Uibon ja Sulev ivan esitelmä taas käsitteli Tromssan yliopistossa Oahpa-kielenoppimisohjelman (http://oahpa.no/index.fin.html) avulla kehitettyä võronkielistä sivustoa, jossa käyttäjä voi harjoitella kieltä. Oahpa on luotu alun perin pohjoissaamea varten, mutta myöhemmin se on laajentunut kattamaan jo suuren määrin muitakin kieliä. On ilmiselvää, että nykymaailmassa kieliteknologiset (ja myös käännösteknologiset) sovellukset voivat tukea voimakkaasti kielen elvytystä.
